Korpinlaulun poistetut kohtaukset

Korpinlaulun poistetut kohtaukset 1

Nämä poistetut kohtaukset ovat raakatekstiä Korpinlaulu-kirjan rivien välistä. Siihen, että nämä eivät päätyneet osaksi kirjaa, on monta hyvää syytä, joista painavimpana, etteivät ne tuo tarinaan mitään lisää – spoilaavat kyllä senkin edestä, eli jos itse kirja on vielä lukematta, hus pois tältä sivulta. Poistetut kohtaukset eivät myöskään ole yhtä hiottuja ja ammattimaisesti oikoluettuja kuin kirjaan päätynyt teksti. Nämä tekstit ovat lähinnä fiilistelyä ja eri henkilöiden näkökulmia kirjassa kerrottuihin tapahtumiin. Tässä ensimmäisessä vähän Rautakatseen näkökulmaa Siitä toisesta syystä -lukuun.

*

Nuotiotuli sai metsän varjot tanssimaan kuin Korpinlaulun tarinoiden olennot, jotka hiipivät leiriaukean laidoilla. Jotkut sotilaista vilkuilivat metsää hermostuneina, eikä heidän ilmeistään käynyt lukeminen, pelkäsivätkö he enemmän metsän pimennossa piilottelevia pahoja henkiä vai samaan pimeyteen kadonneita kapinallisia. Suurin osa sotilaista ja mukaan lähteneistä aseenkantajista oli kuitenkin liian keskittyneitä illallispadan äärellä tarinointiin. 

Aina ennen Rautakatse oli tuntenut olonsa kotoisaksi tässä seurassa, sotilaittensa keskellä, mutta nyt hänen mielensä oli liian täynnä hämmennystä, liian sumuinen Korpinlaulun taikuuden jälkeensä jättämistä usvanriekaleista. Luvatta hänen ajatuksensa karkasivat yöhön, jolloin hänen olisi pitänyt pysäyttää meritielle pakenevat kapinalliset. Olisi pitänyt, mutta hänellä oli ollut parempaa tekemistä.

Yksi sotilaista oli alkanut kertoa tovereilleen värikästä tarinaa piiasta ja heinäkasasta. Tavallisesti Rautakatse ei välittänyt näistä nuorten miesten rehentelyistä niin kauan, kuin kertomuksissa esiintyvät naiset olivat suostuvaisia, mutta nyt kikattava ja keikistelevä piika teki hänen olonsa entistä kiusaantuneemmaksi. Kuva Korpinlaulun itkuisista kasvoista palasi kerran toisensa jälkeen hänen mieleensä. Nuotion hehku kätki poskien kuumotuksen, joka ehkä muuten olisi kavaltanut hänen epämukavuutensa. Rautakatse nousi, jätti sotilaat jatkamaan tarinointiaan ja meni katsomaan telttojen väliin kytkettyjä hevosia.

Hiili nosti päätään ja hörähti tervehdykseksi. Rautakatse silitti hevosen kaulaa enemmän rauhoitellakseen itseään kuin Hiiltä. Oli ollut niin paljon helpompaa, kun Korpinlaulu oli ollut kielletty, etäinen ja kaukainen kuin pyhimysten kuvat kirkon seinillä. Mutta enää hän ei voinut ajatella naista niin. Ei, kun hiusten tuoksu ja käsien kosketus iholla olivat vielä liian tuoreessa muistissa. Voihke ja kiemurtelu… Rautakatse ravisti päätään karkottaakseen ajatuksen. Muisto tuntui piinaavan selvänä mielessä, ruumiissa, Korpinlaulun sylin lämpö.

”Päällikkö, onko kaikki hyvin?”

Rautakatse hätkähti kapteeni Aidan Lujajousen puhutellessa häntä. Kapteenin ilme oli huolestunut. Nuotion äärellä istuneet nuoret aseenkantajat remahtivat nauramaan piiasta kertovan tarinan loppuhuipennukselle. Lujajousi vilkaisi nuotion suuntaan ja rypisti kulmiaan.

”Ei tietenkään ole aivan sopivaa täyttää nuorten aatelisherrojen mieltä tuollaisilla kertomuksilla”, hän sanoi anteeksipyytävästi. Rautakatse yllätti itsensä vastaamalla:

”Antaa heidän tarinoida. Tuskin siitä nuorille herroilla haittaakaan on, niin kauan kuin – ”

Lujajousi nyökkäsi. Kapteeni tiesi vallan hyvin, millaisia tarinoita hänen päällikkönsä ei suvainnut sotilaittensa levittelevän. Kaartin säännöt suojelivat niin kaupungin kuin linnankin naisia, ja Lujajousi oli omasta puolestaan hyvinkin innokas pitämään huolen, että sotilaat muistivat rajansa. Varsinkin selvitettyään sen sekaannuksen sepän tyttären kanssa. Rautakatse katsoi Lujajousta arvioivasti. Lujajousi oli aina ollut luotettava ja hyvä sotilas, ja siinä määrin kuin se oli sopivaa, Rautakatse piti häntä ystävänään. Kapteeni oli juuri kihlannut sepän tyttären ja puhdistanut samalla maineensa naisen turmelemisesta.

”Kapteeni, saanko kysyä jotain?”

Lujajousi levitti käsiään kuin osoittaakseen, ettei hänellä mitenkään voinut olla mitään päällikön esittämää kysymystä vastaan. 

”Oletko ikinä…” Rautakatse epäröi. Sotilaat kyllä saattoivat rehennellä tällaisilla kertomuksilla, mutta oli vaikeaa esittää kysymys suoraan toiselle miehelle. ”Oletko ikinä koskenut vastantahtoiseen naiseen?”

Lujajousi punastumisen näki jopa hämärässä.

”Jos tässä on edelleen kyse Grianista, niin voi vakuuttaa, että – ”

”En tarkoita sepän tytärtä. Hän teki mielipiteensä asiasta varsin selväksi”, Rautakatse vastasi aivan yhtä kiusaantuneena kuin kapteenikin.

”Ah…” Lujajousen silmiin syttyi ymmärrys. Se oli melkein liikaa. Kapteeni epäröi hetken, ennen kuin kysyi: ”Itkikö hän?”

”Itki… jälkeenpäin”, Rautakatse myönsi pystymättä enää kohtaamaan kapteenin katsetta. Sitten hän päätti, ettei pystyisi enää kiertelemään asian kanssa. ”Hän tarjoutui itse. Silloin kun Cwirymin viestinviejä oli kertonut kapinallisten pakosuunnitelmista. Minä tiedän ihan pirun hyvin, ettei minun olisi pitänyt, mutta – ”

Lujajousi näytti siltä, kuin olisi pidätellyn naurunpurskahdusta. Kapteeni taisteli ilmeensä peruslukemille ennen kuin kysyi:

”Mahdatteko muistaa, miten hän… käyttäytyi?”

Rautakatse oli melko varma, että muisti jokaisen sydämenlyönnin, jokaisen liikkeen, mutta ihan niin paljoa hän ei ollut valmis uskoutumaan kapteenilleen. Häneltä meni hyvä tovi päättää, kuinka vastata kapteenin kysymykseen.

”Hän vaikeroi kuin… kuin häneen olisi sattunut.”

Lujajousen suunpielet nytkähtivät. Selvästi lohduttavaksi tarkoitetulla äänellä kapteeni sanoi:

”Se ei välttämättä ole huono merkki.”

”Mutta hän itki – ”

”Ehkä jotkut ylhäiset naiset ottavat neitsyytensä menettämisen raskaammin kuin toiset?”

Rautakatse ei kyennyt sanomaan, että Korpinlaulu ei ollut ollut koskematon. Hän pystynyt kertomaan kapteenille vaimostaan ja valtias Nuolenkärjestä. 

”Griankin itkeskeli aluksi, koska pelkäsi, että me jäisimme kiinni”, Lujajousi tunnusti. ”Ja tilanteeseen nähden, en ole ollenkaan varma, että teidän kannattaa potea asiasta tuollaista syyllisyyttä. Kukaan muu ainakaan ei syytä teitä yhtään mistään.”

”Edes kapinallisten karkuun päästämisestä?”

”Mistä sitäkään olisi voinut varmaksi tietää”, Lujajousi kohautti olkapäivään. ”Jos minulta kysytään, se valtias Cwirymin lähetti vaikutti niin epäluotettavalta, että minä en ainakaan olisi hänen kertomustensa varaan uskaltanut paljoa rakentaa. Miettikäähän, kuinka olisi käynyt, jos olisimme olleet meritien risteyksessä pidättämässä valtias Nuolenkärjen ja valtias Wynin, ja olisikin käynyt ilmi, että he olisivat olleet aivan kunniallisilla asioilla matkalla Huurrekallioon. Siitä muut valtiaat vasta olisivatkin riemastuneet.”

Lujajousen selitys ei ollut täysin uskottava, mutta Rautakatse oli kiitollinen kapteenin myötämielisyydestä. Jos Vahvavallin aateliset katsoivatkin häntä nenänvarttaan pitkin, niin ainakin hänen omien sotilaittensa joukossa oli niitä, jotka eivät tuominneet häntä.

*

Rautakatse palasi Vahvavalliin vain noutamaan Korpinlaulun. Kun prinssin kiukkua kihisevä viesti oli saavuttanut hänet ja hänen mukaansa lähteneet sotilaat, Rautakatse olisi aivan hyvin voinut ratsastaa suoraan kotiin Hopeapajuun ja jäädä sinne. Se olisi ehkä ollut jopa viisaampaa kuin palata ensin prinssinkaupunkiin, mutta pelkkä ajatus Korpinlaulun jättämisestä linnaan vailla minkäänlaista suojaa tuntui ylivoimaiselta. Rautakatseen helpotukseksi vaimo ei vastustanut lähtöä, vaan keräsi yhdessä sepän tyttären kanssa vähäiset tavaransa ja kiipesi linnan pihalle tuotujen kärryjen kyytiin.

Katsoessaan sivusta Lujajousen ja Grianin lämmintä kohtaamista Rautakatse kävi uudelleen ja uudelleen mielessään läpi niitä sanoja, joilla kapteeni oli yrittänyt rauhoittaa häntä ymmärrettyään, mikä hänen mieltään painoi. Kapteenin vakuuttelut, etteivät sotilaat pitäneet kapinallisten pakoa päällikkönsä syynä, oli melkein yhtä tyhjä, kuin muistutus, että Korpinlaulu oli luopunut omasta oikeudestaan sanoa ei, niin kuin kaikki morsiamet Savusälvässä luopuivat, sillä hetkellä, kun oli vastustamatta – vaikka sitten pakon edessä – toistanut papin sanat alttarilla. Enemmän kuin nämä järkeilyt, oli Lujajousi häntä lohduttanut sanoessaan, ettei Korpinlaulu olisi pyytänyt anteeksi tapaa, jolla auttoi kapinalliset pakoon, jos olisi kokenut itse joutuneensa vääryyden uhriksi.

Pieni saattue jätti Vahvavallin taakseen. Kesäpäivä avautui heidän ympärillään vihreänä, täynnä lintujen laulua ja sirkkojen siritystä. Kärryjen kyydissä istuvat naiset juttelivat keskenään, ja Rautakatse näki Korpinlaulun toistuvasti sormeilevan kaulallaan roikkuvaa riipusta, yhtä niistä koruista, jotka hän oli antanut naiselle huomenlahjaksi. Olisiko nainen ripustanut korun kaulaansa, jos olisi halveksunut tai pelännyt sen antajaa? Kuin aistien hänen katseensa Korpinlaulu kääntyi ja soi hänelle lähes huomaamattoman, ystävällisen hymyn. Se pieni ele, katseiden kohtaaminen, suunpielen värähdys, oli kuin armahdus kaikista niistä ajatuksista, joilla Rautakatse oli kuluneina viikkoina itseään piinannut. 

Korpinlaulun katseessa ei ollut vihaa. Nainen oli hyväksynyt sen, mitä oli tapahtunut, päättänyt, että pystyisi jopa tuon muiston kanssa kohtaamaan hänet, pitänyt Hopeapajuun lähtöä parempana, kuin prinssinlinnaan jäämistä.

Hetkeksi Rautakatseen ajatukset lähtivät laukkaamaan villisti Hopepajuun vievää tietä pitkin. He saapuisivat perille vielä seuraavan päivänä. Hopeapaju voisi olla Korpinlaululle koti ja turvapaikka. Hän tarjoaisi naiselle kartanon avaimet, niin kuin ne kuului uudelle rouvalle tarjota, tekisi Korpinlaulusta Hopepajun valtiattaren ja antaisi vaimolleen kaiken, mitä köyhällä kartanolla oli varaa tarjota. 

Fianait nauraisi itsensä kipeäksi, sen Rautakatse arvasi jo etukäteen. Hän näki mielessään kasvattisisarensa pudistelemassa päätään hymy huulillaan. ”Ja minä kun luulin, että mikään ei saisi sinun mieltäsi järkkymään tai itsehillintääsi pettämään”, Fianait sanoisi. Korpinlaulu pitäisi varmasti Fianaitista, naiset voisivat olla ystäviä toisilleen. Ehkä Fianaitin saisi suostuteltua puhumaan Korpinlaululle, kertomaan hänelle… Ehkä Korpinlaulu vielä ymmärtäisi, vielä suostuisi, jos Rautakatse pyytäisi…

Ajatus katkesi kuin tie hänen allaan olisi kadonnut. Tietysti Korpinlaulu suostuisi. Eihän yksikään hyvin kasvatettu aatelisnainen torjuisi aviomiehen suoraa kehotusta. Mutta sellainen välttämättömyyteen alistuminen ei ollut ollenkaan sitä, mitä Rautakatse vaimoltaan toivoi. Muisto heidän yhteisestä yöstään tulvahti taas mieleen aivan liian elävänä ja selvänä. Korpinlaulu painamassa hänet selälleen vuoteelle, Korpinlaulu nousemassa hänen päälleen. Olipa nainen silloin alistunut välttämättömyyden edessä tai vain päättänyt esittää osansa taitavan näyttelijän tavoin, silloin Rautakatseen itsehillintä totisesti oli pettänyt. Hän oli tarttunut tarjottuun tilaisuuteen välittämättä seurauksista, haluten uskoa, että kaikki, mitä Korpinlaulu hänelle sillä hetkellä tarjosi, oli totta. 

Vaikka ei mikään siitä tietenkään ollut. Sydämessään Korpinlaulu kuului Nuolenkärjelle, eikä mikään, ei yhdenkään kartanon avaimet, ei mikään ystävyys ja turva, mitä Rautakatse pystyi naiselle tarjoamaan, riittäisi voittamaan tämän kiintymystä. 

*

Korpinlaulun poistetut kohtaukset 2

Tällä kertaa tarjolla on Korpinlaulun alkuperäinen prologi, joka vaihtui nykyiseen, kirjaan päätyneeseen versioon vasta käsikirjoituksen editoinnin loppuvaiheessa. Tässä versiossa nähdään Étain ja Aislin pikkutyttöinä Huurrekalliossa.

*

Alkavan kesän viileys pyöritti ilmassa katajasavua. Étain kohotti kätensä, rikkoi sormillaan savuhattaran tuuleksi ja nenässä kutittavaksi lämmön tuoksuksi. Pian auringon lämpö imeytyisi taas Huurrekallion muureihin, kivi hohkaisi elävää voimaa, auringonjuhlan pyhyyttä. Étainin vierellä Aislin aivasteli savun katkulle, pyyhki kuraisilla käsillään kasvojaan, ja sotki samalla kellanvihreän pukunsa rinnuksen.

Tytöt makasivat päät vastakkain heinikossa linnanmuurin varjossa. Katajanuotioitaan sytyttelevät sotilaat eivät vielä olleet huomanneet heitä. Étain pelkäsi ohuesta pellavasta ommellun kevätpukunsa menevän pilalle mutaisessa maassa piileskelyn vuoksi, ja oli varma, että linnanrouva läksyttäisi heidät taas pahemman kerran oppitunnilta karkaamisen ja vaatteiden sotkemisen takia.

Savu pyörteili kiehkuroina, piirsi ilmaan kuvioita, joista muinaiset näkijät olivat lukeneet tulevia ja menneitä. Étain piirsi sormillaan savuun lentäviä korppeja, ja laulun sanat nousivat hänen huulilleen.

Soi hiljaa vanha tarina

lailla äänen puhtaimman.

Vielä kuulevat he kaikuvan vuorilta

minun korppieni raakunnan.

Vanhojen kuninkaiden kruunut

kerran hautaan lasketut

korpinpojat perinnöksi saanut

Savusälvän kruunatut.

Vielä virtaa veri iättömien,

vielä teräs kimaltaa,

vielä nousee uusi kuningas

silmissään hopeaa.

”Tuo on ihan varmasti sinun isäsi lauluja”, Aislin sanoi. ”Silmissään hopeaa. Totisesti. Sano mitä sanot, mutta minun mielestäni sinun silmäsi ovat harmaat eivätkä hopeiset. Tylsä väri.”

”Et ollut samaa mieltä, kun kehuit veljeni silmiä kauniiksi”, Étain nauroi. ”Wyn raukka ei tiennyt, miten päin olisi ollut, kun sinä puhuit hänelle sillä tavalla. Tiedäthän sinä, että hän on jo pitkään katsellut sinua.” 

Aislin mutristi suutaan.

”On se vaan hyvä, että äiti ei ollut kuulemassa. Minähän olisin saanut selkääni.”

Nyt oli Étainin vuoro mutristaa suutaan, mutta vain ollakseen nauramatta. Aislinin äiti, Huurrekallion rouva, oli kovin tarkka tyttärensä Aislinin ja kasvattineitonsa Étainin käytöksestä. Tytöt saivat parasta mahdollista koulutusta, jota aatelisneidot vain saattoivat toivoa, mutta hintana siitä olivat linnanrouvan nuhteet ja jatkuva silmälläpito.

”Minä kyllä vähän luulen, että Wyn ei huoli sinua”, Étain sanoi. ”Sinä olet niin kamalan pitkä. Kuka tuleva linnanherra haluaisi rouvan, jota joutuu katsomaan ylöspäin.”

”Paraskin puhumaan”, Aislin tuhahti. ”Itse olet tuollainen keijukainen, etkä ikinä kasva naisen mittoihin. Olet nähnyt jo kolmetoista kesää, eikä veresi vuoda vieläkään.”

Vuotta nuoremman Aislinin oli hyvä puhua. Nuoresta iästään huolimatta hän oli jo alkanut saada naisen muotoa, ja tässä, niin kuin niin monessa muussakin asiassa, Étainista tuntui, että Aislin oli häntä vanhempi. Aislin tiesi aina, miten aatelisneidon tuli käyttäytyä, Aislin tiesi jo nyt, että haluaisi aikuisena naimisiin Étainin veljen kanssa, Aislin osasi keimailla ja sirkuttaa niin kuin vanhemmat äitinsä palveluksessa olevat neidot, Aislin tiesi naisen velvollisuuksista paljon enemmän kuin koko ikänsä ilman äitiä kasvanut Étain. 

Ehkä juuri sen vuoksi Aislin oli taas kerran onnistunut houkuttelemaan Étainin karkaamaan oppitunnilta. Étainin silmissä tyttö, joka oli hänelle rakas kuin oma sisar, oli viisas ja osaava, ja jos ei sisaren velvollisuudesta, niin rakkaudesta hän seurasi Aislinia silloinkin, kun tiesi myöhemmin joutuvansa pulaan.

”Mutta minäpä tiedän, kenellä on vielä kauniimmat silmät kuin Wynillä”, Aislin sanoi äkkiä. ”Rowan-herralla. Hänen silmänsä ovat kuin ‒”

”Kuin öinen tähtitaivas”, Étain huokasi hiljaa. Tästä asiasta hän oli samaa mieltä Aislinin kanssa. Ei kenelläkään ollut niin kauniita silmiä, kuin Nuolennokan linnanherra Rowanilla. Étain oli varma, että jonain päivänä Savusälvän tarinankertojat laulaisivat sankarilauluja Rowanista, eikä Étain mitään muuta niin toivonut, kuin että saisi olla osa noita lauluja.

Aislin kikatti.

”Sinä puhut hänestä, kuin hän olisi yksi niistä uusien pappien pyhimyksistä.”

Étain aikoi vastata, aikoi sanoa, että Aislinin sopisi pitää huoli vain omista puheistaan, varsinkin, kun he kohta kuitenkin joutuisivat selittämään Huurrekallion valtiattarelle, miksi heinikossa loikoilu ja miehistä juoruaminen oli heistä tärkeämpää kuin Huurrekallion sotilaiden paitojen päärmääminen. Juuri silloin tyttöjen ylitse kumartui varjo, ja Huurrekallion sotilaiden kapteeni virnisti karkulaisille. Étain pani merkille, että kapteenin paita oli varmasti Aislinin päärmäämä, sillä Étainin ompeleet eivät koskaan olleet noin vinoja.

”Ovatkos neidit täällä oikein emännän luvalla?” kapteeni kysyi ja jatkoi nähdessään tyttöjen syylliset ilmeet. ”Eivät taida olla. Neitien olisi parempi kipittää takaisin naistensaliin, mutta menkäähän keittiön kautta, että saatte pyyhittyä pahimmat kurat mekoistanne. Saamme pian kaikki kolme selkäämme, jos emäntä luulee, että annoin teille luvan piilotella täällä.”

Maristen tytöt kömpivät esiin ruohikosta. Étain nyppi heinänkorsia mekkonsa helmasta, suoristi pukunsa etumusta ja vilkaisi nopeasti Aislinia varmistaakseen, että oli sentään nuorempaa tyttöä siistimpi. Aislinin mekko oli niin kurassa, että sitä ei pelastaisi enää mikään.

”Ei ole kovin mukavaa istua koko iltaa juhla-aterialla, jos on takapuoli kipeänä rouvan remmin jäljiltä”, kapteeni jutteli tytöille saattaessaan heitä sisään linnan pääportista.

Astuessaan suurista kivenlohkareista muuratun porttiholvin varjoon Étain kääntyi vilkaisemaan taakseen kallion kylkeä ylös muureille kiipeävälle tielle ja hihkaisi:

”Isä tulee!”

Kapteeni ja Aislinkin kääntyivät katsomaan hänen osoittamaansa suuntaan. Ylös tietä pitkin ratsasti joukko matkalaisia, viisi sotilasta edellään kolme aatelisherraa ja nuori poika. Etummaisena ratsasti Huurrekallion linnanherra Huurrepeitsi vierellään Étainin isä, Korppikurun Marrec, Vanha Korppi. Heidän takanaan tulivat Étainin kaksoisveli Wyn ja ‒

”Rowan”, Étain kuiskasi. Aislin tökkäsi kyynärpäällään häntä kylkeen.

Nuolennokan tuskin miehenikään ehtinyt linnanherra Rowan jutteli Wynin kanssa, hymyili ystävällisesti pojan innostuneelle lörpöttelylle. Étainin kulmat rypistyivät hänen yrittäessään lukea kaksoisveljensä eleistä, mistä veli Rowanille puhui. Toivottavasti veli ei sanoisi mitään tyhmää.

Linnan porteista astui ulos joukko tallirenkejä vastaanottamaan matkalaisten ratsut. Huurrepeitsi luovutti hevosensa ohjat yhdelle rengeistään ja levitti kätensä. Aislin juoksi isänsä syliin ja tuhri hänen matkaviittansa kuraan. Étain ei ollut jäänyt odottamaan, että Vanha Korppi ehtisi kunnolla laskeutua ratsunsa selästä, ennen kuin jo roikkui isänsä takinhelmassa. Vanha Korppi nosti tytön syliinsä ja hymyili täsmälleen samanlaista hymyä kuin Étain.

”Miten minun pikku keijukaiseni voi? Missäs sinä olet pukusi sotkenut?”

”Jäättekö te Huurrekallioon auringonjuhlaan?” Étain kysyi katsoen parhaaksi väistää isänsä kysymyksen.

”Jäämme. Prinssinkaupunki on nyt liian täynnä kuninkaanmaan sotilaita, jotta sinne kannattaisi jäädä pidemmäksi aikaa”, Vanha Korppi sanoi, laski Étainin maahan ja kääntyi penkomaan satulalaukkuaan. ”Mutta kun kerran tulimme käyneeksi Vahvavallissa, niin pitihän minun tuoda pikku prinsessalle kesänaloituslahja”, hän sanoi ja ojensi Étainille pehmeään kankaaseen käärityn paketin.

Isä sanoi Étainia usein prinsessaksi, muistutti, että he olivat muinaisten kuninkaiden sukua, että vaikka Vanha Korppi ei muuta ollutkaan kuin Korppikurun linnanherra, hänen lapsillaan oli silti oikeus Savusälvän kruunuun.

Étain avasi paketin varovasti ja kiljahti ilosta nähdessään kauniit valkoisesta kaninnahasta tehdyt helmikoristeiset kengät. Ne eivät olleet mikään pikkutytön asuste, vaan oikean aatelisneidon kengät.

”Ajattelin, että kun kerran lopetat pian palvelusaikasi täällä ja palaat kotiin Korppikuruun, niin ethän sinä voi palata lapsen töppösissä”, isä sanoi. Étain virnisti ja halasi häntä.

Isänsä takana Étain näki veljensä irvistävän. Wyn oli monta kertaa sanonut, että isä hemmotteli Étainia ihan liikaa, mutta Vanha Korppi, jonka koko Savusälpä tunsi lujatahtoisena miehenä, ei koskaan pystynyt sanomaan ei tyttärelleen.

Wynin vierellä seisoi nuori valtias Rowan. Étain kohtasi ujosti nuorukaisen yöntummien silmien katseen ja niiasi sievästi, niin kuin Aislinin äiti oli opettanut.

”Te olette kasvanut sitten viime näkemän, Étain-neiti”, Rowan sanoi ja kumarsi hänelle niin kuin aatelisherran kuului kumartaa korkea-arvoiselle neidolle. Étain painoi nopeasti katseensa maahan kätkeäkseen huulilleen nousseen hymyn.

Aislin, joka isänsä halauksesta irrottauduttuaan oli hivuttautunut lähemmäs Wyniä ja Rowania, nykäisi vaativasti nuorenherran hihaa.

”Jääkö Rowan-herrakin juhlimaan auringonjuhlaa?” hän kysyi. ”Vai palaatteko prinssinkaupunkiin? Miksi siellä on niin paljon sotilaita?”

”Mihin kysymykseen neiti haluaa ensimmäisenä vastauksen?” Rowan nauroi. ”Kyllä, valtias Huurrepeitsi kutsui minutkin viettämään juhlaa kanssanne, ja Vanha Korppi lupasi viimein laulaa sen laulun, jonka on tehnyt minun isästäni, joten kyllä, aikomuksenani on nauttia Aislin- ja Étain-neidin seurasta muutaman päivän. Prinssinkaupungissa taas on paljon kuninkaan sotilaita siksi, että kuningas itse on saapunut Savusälpään.”

”Miksi?” Aislin vaati heti saada tietää.

”Kruunaamaan meille uuden vasalliprinssin”, Huurrepeitsi huokasi hiljaa ja vilkaisi nopeasti Vanhaa Korppia. ”Meren takaa tulleen prinssin. Vaan olisittepa kuulleet, millaisen laulun veli Marrec lauloi tervetulotoivotukseksi uudelle hallitsijallemme.”

”Millaisen laulun, isä?” Étain kysyi nopeasti Vanhalta Korpilta. Étain oli aina valmis kuulemaan uusia lauluja. Vanha Korppi hymyili hänelle ja lausui sointuvalla äänellään, niin että Huurrekallion muurit kumisivat:

Iskee teräkseen syvimmän viillon

ääni korkean sävelen.

Harpun kieliltä tarinan taion

ja laulun muinaisen.

Savusälvän hyytävän pohjoisen,

maan julman sekä niin rakkaan,

saat kuulla tarinat ja laulut sen,

kuuntele siis tarkkaan.

Muista valtias mertentakainen,

tämä kansa on vahvaa ja vanhaa,

ja äänessänsä kaipauksen

kuulet päiviin vapauden.

”Totisesti kuningas ja prinssi kuulivat ja muistavat sen”, Huurrepeitsi sanoi. ”He saattavat ylpeillä omalla voimallaan ja mahdillaan, mutta ennemmin tai myöhemmin he saavat oppia, että tämän kansan ainoat valtiaat ovat Korppikurun korpit.”

”He kuulivat sen ja muistavat sen”, Vanha Korppi myönsi. ”Mutta täytyy myöntää, että se ei ollut kovin viisaasti valittu tarina. He kuulivat sen ja muistavat sen, ja he muistavat myös, että Korppikurun Marrec on aina heille uhka. Vaan ei, nyt on auringonjuhlan ilta. Unohdetaan vanhat verikostot ja nautitaan pyhästä päivästä. Sitä eivät kuninkaan uudet papit ole vielä onnistuneet meiltä viemään.”

Puhuessaan uusista papeista Vanha Korppi teki nopeasti noituudelta suojaavan merkin, ja jatkoi: ”Eikä minulla sitä paitsi ole mitään halua ryhtyä vuodattamaan verta jonkun muinoin kuolleen kuninkaan perintöoikeuden takia.”

Hän puhui, kuin asia ei todella olisi häntä koskettanut, mutta Étain tiesi, ja niin tiesivät muutkin hänen lauluaan kuunnelleet, että Korppikurun perillisten omalla tahdolla ei ollut mitään väliä. Savusälvän aateliset, jotka kyllä vastentahtoisesti notkistivat polvensa uuden prinssinsä edessä ja lausuivat uskollisuudenvalat, joita eivät aikoneet pitää, kutsuivat kuitenkin aina sydämessään korppeja valtiaikseen.

Advertisement