Unennäkijän poistetut kohtaukset 1
Niin kuin aikaisemmin julkaistut Korpinlaulun poistetut kohtaukset, Unennäkijästäkin on karsittu tekstiä, joka ei varsinaisesti lisää tarinaan mitään, mutta saattaa kiinnostaa joitain lukijoita. Tämä kohtaus oli alunperin tarkoitettu kertaamaan aikaisempia tapahtumia ja olemaan ihan vaan Accolonin ja Sigrin söpöilyä. Kohtaus ei spoilaa Unennäkijää, mutta Karhuneito olisi hyvä olla luettuna.
*
Uni, joka ei ikinä päättyisi, sitä Accolon ajatteli usein kavutessaan Sigrin viereen makuukomeroon. Viisitoista vuotta hän oli viettänyt ikävöiden ja kaivaten, sulkenut Sigrin mielestään pelastaakseen sekä omansa että Sigrin kunnian. Hän oli hyväksynyt kohtalonsa, päättänyt rakastaa toista naista, joka oli hänelle hyvä, mutta ei kuitenkaan edes aavistus siitä, mitä Sigri oli. Hän oli kutsunut Sigrin miestä, Mael Variksensurmaa, aseveljekseen, taistellut hänen rinnallaan ja ollut valmis seuraamaan häntä varmaan tuhoon. Sigrin takia hän oli rakastanut Maelia, ja kieltänyt itseltään kaikki katkeruuden ja kateuden tunteet.
Ainoa asia, josta Accolon oli Maelille katkera, oli se, että Variksensurma oli opettanut Sigrin makaamaan selällään, odottamaan, että kaikki olisi ohi. Sellainen alistuminen ei sopinut Sigrille, ja vaikka Accolon ei hetkeäkään epäillyt Maelin kohdelleen Sigriä huonosti, ei hän silti voinut olla ajattelematta, että oli väärinkohdella Sigriä niin. Sigri oli monet kerrat hämmentynyt, pelästynyt ja nolostunut Accolonin yrittäessä houkutella häntä mukaan leikkiinsä. Sellainen ei yksinkertaisesti sopinut viisi lasta synnyttäneelle naiselle.
Hitaasti, varoen Accolon yritti opettaa Sigrille kaiken sen, minkä opettaminen olisi kuulunut Maelille. Liian monet kerrat Accolon oli leikkinyt nämä leikit kuninkaanmaalla kokeneiden, omasta osaamisestaan varmojen naisten kanssa, hävennyt omaa osaamattomuuttaan, ja salaa mielessään toivonut pitelevänsä Sigriä sylissään.
Nyt Sigri oli hänen sylissään, arkana, mutta halukkaana oppimaan. Mutta huolimatta kaikesta siitä, mitä Sigri ei osannut, hän ymmärsi kuitenkin, että Accoloninkin oli täytynyt oppia taitonsa jostain. Maatessaan Accolonin sylissä, punaiset hiuskiharat hikisille kasvoille liimautuneena, hengitys yhä kiivaana, Sigri mutisi hiljaa:
”Minä en ymmärrä, jos se nainen, joka opetti tämän kaiken sinulle, oli sinulle puoliksikaan yhtä hyvä kuin sinä minulle, miksi ikinä lähdit hänen luotaan?”
”Hän ei ollut sinä”, Accolon vastasi. Se tuntui turvalliselta vastaukselta. Ainakin se oli viisaampi, kuin vastaus ”naisen aviomies ei välttämättä olisi pitänyt siitä” tai ”kuka niistä naisista”. Sigri tuntui kuitenkin aistivan Accolonin vaietut ajatukset ja sanoi nyt jo vakaammalla äänellä:
”Sinä tunsit varmaan monia naisia kuninkaanmaalla. Monenko naisen kanssa sinä olet maannut?”
”Liian monen” olisi ollut rehellinen vastaus. Accolon olisi voinut lisätä, ettei hänen mielipidettään tai suostumustaan ollut läheskään aina kysytty. Eochaid oli kaupannut hänet seuraksi milloin kenellekin ylhäiselle daamille, joka oli kyllästynyt mieheensä ja halusi kokeilla ”pohjolan barbaaria”. Accolonin ei kuitenkaan tarvinnut kuulla naisellista oveluutta Sigrin äänen taustalla ymmärtääkseen, ettei tähän kysymykseen ollut hyviä vastauksia.
”Sinun”, hän lopulta sanoi. ”Muita en halua ajatella.”
”Etkö edes tyttäresi äitiä?” Sigri kysyi, ja Accolon ymmärsi sittenkin astuneensa ansaan.
”Caitrín oli hyvä vaimo”, hän sanoi hitaasti. ”Minä pidin hänestä. Tavallaan minä varmaan rakastinkin häntä, mutta en koskaan niin kuin sinua. Me menimme naimisiin, koska se oli käytännöllistä. Me tarvitsimme toisiamme silloin.”
”Ja nyt me tarvitsemme toisiamme”, Sigri sanoi hiljaa. ”Accolon Leskenpelastaja. Sellaiseksi sinua vielä sanotaan.”
Sigri luuli yhä, että Caitrín oli ollut leski mennessään naimisiin Accolonin kanssa, eikä Accolon nähnyt syytä korjata hänen käsitystään. Mitä harvempi tiesi totuuden Caitrínin pojan, Nevanin syntyperästä, sitä pienempi oli todennäköisyys, että menneisyyden häpeä vahingoittaisi Nevania.
Joitain salaisuuksia ei pitänyt jakaa edes puhtaan omantunnon vuoksi, sen Accolon oli Eochaidilta oppinut. Kuninkaan ylimmäinen rauhansäilyttäjä oli mies, joka lihoi toisten salaisuuksilla, muutti hiljaiset kuiskaukset vereksi ja kuolemaksi. Hänen seurassaan Accolon oli oppinut pitämään suunsa ja ajatuksensa kurissa. Savusälvässä ei aatelisen äpärää voinut nimetä perijäksi, jos muitakin perijäehdokkaita oli tarjolla. Jos joku joskus lausuisi totuuden Nevanin kuolleeksi luullusta isästä, Nevan menettäisi kartanonsa. Saravainio määrättäisiin todennäköisesti Endalle, Accolonin sisarpuolelle, edellisen kartanonherran Ailillin leskelle, ja Endalta kartano periytyisi ehkä Accolonille ja Accolonin tyttärelle, tai ehkä jopa Endan isälle, Korppikurun Wynille. Mutta edes kartanon ja tyttärensä perinnön vuoksi ei Accolon koskaan vahingoittaisi kuolleen vaimonsa poikaa.
Parissa sydämenlyönnissä hänen ajatuksensa olivat juosseet ajan ja meren taakse. Sigri ei selvästi ollut seurannut hänen tunnetilansa muutosta, vaan kääntyi hyväilemään huulillaan Accolonin kasvoja, liu’utti sormiaan pitkin hänen selkäänsä. Accolon ravisti mielestään Eochaidin valheet ja Nevanin perinnön ja keskittyi uneensa, joka oli totta tässä ja nyt.
*
Unennäkijän poistetut kohtaukset 2
Julkaisen näitä poistettuja kohtauksia ensisijaisesti lukijoiden iloksi, mutta haluaisin ajatella, että näillä voisi olla myös opetuksellinen ulottuvuus kirjoittamisesta kiinnostuneille. Ensimmäisiä tekstejäni kirjoittaessani minusta tuntui ihan mahdottomalta ajatus poistaa yhtäkään kappaletta saati kokonaisia sivuja, kun jokaisen sanan ja lauseen kirjoittamiseen oli käytetty niin paljon aikaa ja vaivaa. Käsikirjoitusta julkaisukuntoon editoidessa täytyy kuitenkin katsoa omaa tekstiään vieraan kriittisin silmin, unohtaa kirjoitusprosessin aikana käytetty aika ja vaiva, ja keskittyä näkemään, mikä tekstissä on hyvää ja tarpeellista, mikä pelkästään hyvää, mutta ei tarpeellista, ja mikä ihan yksinkertaisesti vaan huonoa. Osa näistä poistetuista kohtauksista menee ilman muuta ”huonon” piikkiin, kun taas osa on ihan sinänsä ok tekstiä, mutta ei rakenna tarinaa tai edistä henkilöiden kasvua. Jos olet itse kirjoittaja, haaveilet käsikirjoituksesi editoinnista julkaistavaksi, pidä tätä nopeana harjoituksena. Pohdi, miksi tämä kohtaus kannatti poistaa (vai kannattiko).
*
Ei ollut aivan tavatonta nähdä aseenkantajien häiritsevän harjoituksia hälisemällä keskenään. Silti Rautakatseesta näytti, että tänään poikien levottomuudessa oli jotain tavallista varautuneempaa. Pojat kuiskailivat käsiensä takana ja hihittelivät tavalla, joka sopi paremmin naistensalin neidoille kuin nuorille herroille.
Rautakatse oli viettänyt suurimman osan päivästä Daimhínin kanssa Hopeapajun kylässä, kiertänyt isäntien kanssa tarkastamassa viljavarastoja ja navettoja, varmistanut, että kaikilla riittäisi syötävää tulevaksi talveksi. Tavallaan se tehtävä olisi jo kauan kuulunut Marrecille, mutta Rautakatse ymmärsi liiankin hyvin, millaista kamppailua Marrec Brangwenin kanssa kävi. Hän ei halunnut pyytää Marrecilta mitään ylimääräistä.
Suurin osa tallirengeistäkin vaikutti oudon hermostuneelta. Rautakatse ehti taluttaa ratsunsa sisälle talliin ennen kuin ensimmäinen heistä ymmärsi tulla auttamaan hevosen varusteiden kanssa. Harjatessaan ratsuaan Rautakatse huomasi, ettei Elbrenin Daana-hevonen ollut pilttuussaan.
Sisällä kartanossa hälinä tuntui moninkertaistuvan. Kartanon salissa näytti olevan tavallista enemmän neitoja, tai sitten tytöt vain pitivät tavallista kovempaa ääntä. Étain laskeutui portaat yläkerrasta kasvoillaan tuskaantunut ilme.
”Mitä täällä oikein tapahtuu?” Rautakatse kysyi ihmeissään.
”Oletko nähnyt Elbreniä”, Étain kysyi. Rautakatse pudisti päätään.
”Daana ei ollut tallissa. Elbren lienee ratsastamassa.”
”Ilmeisesti yksin, ilman saattajaa”, Étain huokasi raskaasti.
”Ja sillä ilmeisesti on jotain tekemistä aseenkantajien ja neitojen kuhinan kanssa?”
Étain muljautti silmiään niin epäétainmaisesti, että sen saattoi tulkita vain suureksi turhautumiseksi.
”Kartanonneidin kuuaika vain on alkanut, ei mitään sen kummempaa”, hän sanoi. ”Tytöille se tietenkin on suuri puheenaihe, ja pojat innostuvat tyttöjen hölmöilystä. Pitää varmaan lähettää joku etsimään Elbreniä.”
”Minä lähden”, Rautakatse lupasi. ”Jos hän on nähnyt sen vaivan, että on livahtanut Téideltä, niin hän tuskin kaipaa aseenkantajia ravaamaan perässään.”
Kulkiessaan pihan poikki Rautakatse piti huolen, että tavoitti mahdollisimman monen aseenkantajan katseen. Yksi tiukka ilme riitti vaimentamaan poikien sirinän. Hänen ratsunsa tuhisi hermostuneesti saadessaan uudelleen satulan selkäänsä. Se oli laiska otus, ei lainkaan sellainen eloisa ja liikkuva hevonen, joista Rautakatse piti. Sen myönnytyksen hän oli Étainin mieliksi tehnyt.
Étainin terävä kieli oli taas saanut käyttöä, kun tämä oli kertonut tarkkaan, mitä mieltä oli ajatuksesta, että jäisi leskeksi siksi, että Rautakatse jääräpäisyyttään halusi valita ratsunsa tallin hurjaluontoisimpien hevosten joukosta. Lauhkea ratsu ei sentään pitänyt asianaan pullistella satulavyötä kiinnittäessä, vaikka ei erityisen mielellään matkaan lähtenytkään. Ei ollut vaikea arvata, mihin suuntaan Elbren oli lähtenyt.
Meritien vartta reunustivat matalat mäet, joiden rinteitä hevonen saattoi vaivatta kiivetä. Rautakatse näki jo kaukaa Elbrenin laskettavan ratsullaan mäenrinnettä alas hiukset vauhdissa liehuen. Hunaja juostaporhalsi tytön perässä hypähdellen iloisesti.
Vauhdissa ajatukset putosivat kyydistä, piti keskittyä hevosen liikkeisiin ja satulassa pysymiseen. Vauhti oli hyvä pakopaikka silloin, kun ilma täyteen ahdetussa kartanossa alkoi käydä liian ahdistavaksi.
Mäen juurella Elbren näki Rautakatseen, pidätti hevostaan ja jäi odottamaan. Elbrenin kasvot olivat tuulen tuivertamat mutta ilmeettömät, hiukset leijuivat valkoisena sotkeentuneena takkuna.
”Et saisi pelotella äitiäsi katoamalla tuolla tavalla”, Rautakatse sanoi. Hänestä tuntui, että Étain ei olisi ollut tyytyväinen hänen sanavalintaansa. Ei pitäisi aina ensimmäisenä moittia.
Elbren pyyhkäisi hiuksiaan kiukkuisesti ja nyhjäsi hevosen ohjaksia sormissaan kuin yrittäen vääntää nahkahihnan poikki. Rautakatse ohjasi ratsunsa hänen vierelleen ja laski terveen kätensä tytön olkapäälle.
”Onko kaikki hyvin, Bren?”
”Minä en tiedä, mitä minun pitäisi tehdä”, Elbren vastasi.
”Tehdä mille?”
”Kaikella”, Elbren puuskahti ja suki taas kiukkuisesti hiuksiaan. ”Neidoille, aseenkantajille, he kaikki nauravat minulle.”
”Tuskin. Heillä vain on ollut niin vähän ylimääräistä tekemistä Marrecin häiden jälkeen, että mikä tahansa tavallisuudesta poikkeava on olevinaan suurikin puheenaihe”, Rautakatse yritti lohduttaa.
”En minä… sitä tarkoita”, Elbren sanoi ja punastui. Rautakatse pudisti huvittuneena päätään.
”Kuule, Bren, kartanossa on paljon sinun ikääsi kauemmin ollut koko ajan joukko aikuisuuden kynnyksellä olevia tyttöjä. Minä olen nähnyt heidän läpikäyvän tuon, ja minä olen nähnyt Sigrin läpikäyvän tuon. Et millään saa minua enää hämmentymään tämän asian takia.”
”Minähän sanoin, ettei kyse ole siitä”, Elbren tuhahti. ”Mutta he nauravat minulle. Minä en millään osaa olla niin kuin pitäisi. Tytöt inhoavat minua ja pojat pelkäävät. Mikä tahansa naurunaihe on heille kuin taistelun voitto.”
”Mutta onhan sinulla ystäviä kartanon nuorien joukossa. Sigge ainakin.”
”Siggellä on ystäviä”, Elbren korjasi. ”Minulla on vain Sigge.”
Hunaja haukahti kuin arvellen, että jotain oli jäänyt puuttumaan.
”Ja Hunaja”, Elbren myöntyi.
”Entä se Kolmenjoen poika, joka nykyään kulkee kaikkialle sinun ja Siggen kanssa?” Rautakatse kysyi varovasti.
”Ciarán on mukava, ja luulen, että hän pitää minusta”, Elbren sanoi hitaasti. ”Mutta minä en tiedä, mitä itse hänestä ajattelen.”
Tyttö tuijotti hetken keskittyneesti ohjaksia nyplääviä sormiaan, jännitti sitten hartiansa ja kääntyi katsomaan Rautakatsetta.
”Isä, mistä minä tiedä, milloin olen rakastunut?”
”Voi taivas ja kaikki pyhimykset”, Rautakatse huokasi.
”Kyllähän sinun täytyy osata selittää!” Elbren valitti. ”Sinusta ja äidistä lauletaan kymmeniä lauluja. Kyllähän sinun täytyy osata kertoa minulle, miltä se tuntuu!”
”Minä en oikein koskaan ole välittänyt niistä lauluista”, Rautakatse tunnusti. ”Niissä ei suurimmassa osassa olet jälkeäkään totuudesta.”
”Mutta sinä rakastat äitiä. Mistä sinä tiesit rakastavasi häntä? Miten tiesit, että hän on juuri se oikea?” Elbren sanoi melkein hätääntyneenä.
”Ensinnäkin”, Rautakatse sanoi hitaasti, ”minulta ja äidiltäsi ei koskaan kysytty, mitä me toisistamme ajattelimme. Meidän kohdallemme vain sattui siunauksen veroinen onni. Toiseksi, sinä olet ihan varmasti liian nuori murehtimaan tästä asiasta.”
”En enää”, Elbren sanoi surullisesti. ”Minä en ole enää lapsi.”
”Valitettavasti on minun asiani päättää, oletko liian nuori, ja minä sanon, että saat luvan miettiä vielä pari vuotta ennen kuin raahaat sen Kolmenjoen pojan tai kenet tahansa minun eteeni”, Rautakatse sanoi.
Elbrenin huulia nykäisi surullinen hymy.
”Mitä jos Ciarán ei huoli minua? Tai mitä jos kukaan ei huoli minua?”
Rautakatseella oli ollut vaikeuksia pitää ilmeensä kurissa jo hetken aikaa. Nyt hän ei enää voinut olla purskahtamatta nauruun.
”Voi Bren, sellaista vahinkoa tuskin pääsee käymään. Milloin olet viimeksi vilkaissut kuvaasi veden pinnasta tai kuvastimesta? Näytät päivä päivältä enemmän ja enemmän äidiltäsi, ja hänellä on aina ollut kosijoita riesaksi asti.”
”Kuvajainen taitaakin olla ainoa, mikä minulla ja äidillä on yhteistä”, Elbren sanoi hiljaa.
Hetken Rautakatseesta näytti, että Elbren nieleskeli kyyneleitä. Sitten tyttö pyyhkäisi nopeasti silmiä hihallaan ja väläytti villin virnistyksen.
”Ratsastetaan kilpaa! Kumpi ensin kotona!” tyttö hihkaisi ja kannusti Daanan laukkaan. Hunaja pyrähti hänen peräänsä ennen kuin Rautakatse ehti hoputtaa omaa ratsuaan. Laiska hevonen lähti juoksuun mielenosoituksellisen hitaasti, ja pian Elbrenillä oli jo niin paljon etumatkaa, ettei Rautakatse enää jaksanut tapella ratsunsa kanssa vaan antoi sen löntystellä mielensä mukaan.
Katinka Sarjanoja 